Hän joka luo

Tervetuloa, ystävä, mistä tahansa oletkaan matkannut blogini äärelle.

Minulla on monta nimeä, joista yksi käytetyimmistä on Lupa, siispä esittäydyn sillä. Olen kesän tullessa kaksikymmentä vuotta täyttävä nuori nainen, jonka elämän tärkeimmän sisällön kirjoittaminen on muodostanut seitsemän viimeisintä vuotta. Olen kirjoittanut tämän matkan aikana monenlaista aina ficeistä romaanikäsikirjoituksiin ja paljon on vielä edessä. Odotan innolla. Kirjoittamisen ohella elämääni kuuluvat koirat, lukeminen ja luonto erilaisissa muodoissa sekä tietenkin opiskelu.

Enemmän kuin mitään muuta, kysymys on vimmasta. Intohimosta. Teksti on aina kuulunut elämääni lukemisen muodossa, ja kun kirjoittaminen liittyi seuraan, se tuli jäädäkseen. En usko, että todellinen kirjoittaja koskaan menettää tekstiä itsestään - toki se voi elämäntilanteen muuttuessa painua ajoittain piiloon vuosiksikin, mutta en usko että on mahdollista kadottaa sitä kokonaan. Stephen King, yksi suurimmista idoleistani kirjoittaa, kuinka ei ole olemassa Haudattujen bestsellerien saarta. Kukaan ei tiedä, mistä ideat tulevat. Valehtelisin jos väittäisin tietäväni vastauksen tähän kysymykseen. Monet teksti-ideoistani ovat tulleet luokseni unien kautta, jostain syvältä alitajunnasta. Toiset ovat syntyneet puhtaalla tajunnanvirtakirjoittamisella ja kolmannet lähteneet liikkeelle jostakin yhtäkkiä mieleen välähtäneestä alkuasetelmasta. Voiko sellainen todella kadota?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, mitä intohimo johonkin asiaan itse asiassa tarkoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka se voi olla yksi hienoimmista asioista ikinä, se on myös hyvin raskas taakka kantaa. Minun kohdallani intohimo kirjoittamiseen tarkoittaa sitä, etten saa siltä koskaan rauhaa. Sanat kutisevat ihoni alla pyrkien esiin ja runot eksyvät muistiinpanojen sekaan, kun yritän opiskella. Jokin osa minusta on aina miettimässä tekstiä, suunnittelemassa uusia kuvioita tai pohtimassa sitä, mitä hahmo sanookaan siinä ja siinä tilanteessa. Kaikki alkaa sanasta ja sanaan kaikki loppuu, eikä siinä ole mitään uskonnollista. Minä kirjoitan, koska minun on pakko, ja se vaatii veronsa - jos ei muuten niin ajan muodossa. Neljä tuntia kirjoittamisaikaa päivässä on vielä vähän. Kun siihen lisätään kirjoittajakehityksen kannalta ehdottoman tarpeellisen kaunokirjallisten tekstien lukemisen sekä taustatyön vaatima aika, täysin rento vapaa-aika on vähissä. Mutta mitäpä sitä ei tekisi sen eteen, mitä rakastaa kaikkein eniten.

Koska niin se on. Rakkaus tekstiin on kuolematon, sillä minä todella elän rivien välissä. Siellä, missä teksti muuttuu todellisuudeksi on vapaampaa hengittää, vapaata ja painotonta. Se on onnellisuutta puhtaimmassa muodossaan. Kirjoittamista ja sen merkityksestä voisin puhua päiväkausia, tai aikakausia. Tämä blogi syntyi nimenomaan siksi - haluan koota ajatuksiani jonnekin ylös ja päästää ystäväni kuuntelemiseni piinasta.

Tervetuloa. Tämä matka on vasta alussa ja vaunut ehtii vielä juosta kiinni.

Hän joka luo
ei tunne kipua

Vaikka menisi etsimään totuutta
niistä kivikoista jotka särkevät jalat
ja sydämen
Sillä se mikä ei tapa muutetaan tekstiksi
ja paluu tarumaailmoihin
on aina voitokas

Jumalille maailmassaan annetaan kaikki anteeksi,
joten älä ole pahoillasi, rakas
Möröt sängyn alla kuiskailevat jo sinun nimeäsi
ja laivat on varustettu valmiiksi
lipumaan avaruuden halki vieraisiin satamiin